Uutta elämää opettelemassa raskaudesta vauva-arkeen
Olen lanseerannut uutena äitinä nyt virallisesti uuden sanan: minipaniikki, monikossa minipaniikit. En tiedä teistä, mutta minulle minipaniikkeja tuli etenkin äitiyden ensimmäisinä viikkoina hyvin usein! "Mikä tuo punainen jälki hänen poskessaan on?? Onkohan joku ötökkä pistänyt äsken vaunuissa, vai onko se nyt jotain akuuttia allergiaa äidinmaidosta??"
"Sitten kun vauva syntyy, tulet saamaan paljon mammakavereita!" Näin kertoi äitinä jo vuosia ollut ystäväni minulle minun ollessa vielä raskaana. Hänen katseestaan paistoi aito ilo asiaan liittyen. Muistan silloin salaa ajatelleeni, että entä jos en halua mammakavereita. En toki tätä hänelle sanonut, mutta jo sanana mammakaverit sai minulla karvat pystyyn! Se sai mielessäni äidit kuulostamaan vauva-arjen puuduttamilta ja hieman masentuneilta. Mammakavereilla oli mielessäni myös jatkuva kiukku ja kauna puolisoitaan kohtaan, ja tätä tunnetta purettiin luonnollisesti hiekkalaatikon reunalla sähisten. Mammakavereiden arki kulutetaan "jossain kerhoissa", jossa ikävä vertailu vauvojen kehityksestä syö kaiken positiivisen ilmapiiristä. Ja sitä rataa - hieman kärjistetysti! En tiedä mistä tämä kaikki kumpusi ja voi kuinka väärässä olinkaan... 😀
Sorruin tänään Googlen syövereihin (jokaisen äidin perisynti, olettaisin). Tänään tosin ihan vain mielenkiinnosta tutkimaan mitä kehitysaskelia on odotettavissa, nyt kun Mini lähestyy kahden kuukauden ikää. Olen ollut Minin syntymän jälkeen todella kiinnostunut tietämään enemmän siitä valtavan nopeasta kehityskaaresta, jonka puitteissa vauvat kehittyvät ensimmäisen elinvuotensa aikana. Tästä kehityksen nopeudesta ja sen ihmettelystä voisin kirjoittaa ihan oman postauksen, mutta tämä alustus oli lähinnä aasin silta itse asiaan... Googlen hakutuloksissa eteeni tuli nimittäin Anna -lehden keskustelupalstalle kirjoitettu kysymys "Mitä puuhaatte pienen vauvan kanssa (n 2kk)?". Tätä keskustelua en voinut sivuuttaa, sillä olen pohtinut itse aivan samaa!
Lokakuun 10. päivä vietetyn Maailman mielenterveyspäivän kunniaksi halusin kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta kokemuksesta; ajasta, jolloin olin terapian tarpeessa. Kokemus on muuttanut ja muokannut minua enemmän kuin mikään muu, enkä olisi minä ilman kaikkia kokemiani mielen haasteita. En voi sanoa ettenkö olisi koskaan hävennyt ongelmiani, mutta häpeästä on jo onneksi pitkän aikaa ja nykyään näen kaiken kokemani positiivisessa valossa! Tästä huolimatta mietin väkisinkin kirjoitanko aiheesta julkisesti, ja jos kirjoitan, mitä tämän postauksen julkaiseminen voi aiheuttaa. Vaikutuksia voi olla monia - negatiivisia ja positiivisia - mutta toivon tämän postauksen rohkaisevan edes yhtä ihmistä, joka miettii kannattaisiko hakea apua mihin tahansa mielenterveyden ongelmaan. Kyllä kannattaa. Tuhat kertaa kyllä. Sinä olet sen arvoinen!
Olen aina ollut kiinnostunut muodista ja oman tyylin luomisesta, mutta en ole ollut siinä niin lahjakas kuin olisin ehkä toivonut (muotibloggarityyliin). Mutta samapa tuo, tyylini on ihan mukiin menevä 😀 Tässä postauksessa ei kuitenkaan ole kyse minun tyylini pisteyttämisestä, vaan siitä "ilmiöstä", johon olen uutena äitinä törmännyt sekä omissa ajatuksissani että muiden mietteissä; saako pienen vauvan äitinä näyttää hyvältä, vai pitääkö oman ulkonäön viestiä väsyneestä pikkuvauva-arjesta, jotta olet muiden silmissä niin sanotusti hyvä äiti?
Tuossa se nyt tuhisee ja mä olen äiti, joka on äitiyslomalla ja työntää rattaita! Ihmeellistä... edelleen... ihan joka päivä! ❤ Tenttasin yhtä äitiystävääni muutama päivä sitten siitä ihmetyksen fiiliksestä, joka minulla tulee toisinaan katsoessani Miniä ja tehdessäni äitimäisiä juttuja, kuten imettäminen tai vauvan taiteilu turvakaukalossaan auton takapenkille. Mielestäni raskaus ja synnytys siirsi minut kuitenkin loppujen lopuksi valonnopeudella itsenäisestä Neasta äidiksi, jota kaivataan ympäri vuorokauden hoitamaan, imettämään ja hoivaamaan. Kyselin ystävältäni tuntuuko hänestä äitiys vuosien kokemuksen jälkeen edelleen oudolta, ikäänkuin eläisi toisen ihmisen elämää (tiedättekö, tähän saakka on vain katsonut muita naisia äiteinä, mutta nyt olen sitä itse). Hetken pohdittuaan hän sanoi hyvin kuvaavasti, että välillä jopa vuosien jälkeen hänestäkin saattaa tuntua siltä kuin katsoisi itseään jonkun ulkopuolisen silmin. Juuri siltä minusta tuntuu ja on helpottavaa kuulla, että jostain muustakin. Tämä ja miljoonat muut fiilikset alkavat varmaan nyt nostamaan päätään, kun J palasi isyyslomalta takaisin sorvin ääreen ja me ollaan Minin kanssa arkipäivät kotona kahdestaan. Tai missä ollaankaan! Tässä sitä kuuluisaa (ja kauan odotettua) vauva-arkea elellään vaipanvaihdosta ja syötöstä toiseen - ja yhdestä fiiliksestä toiseen. Ja voi niitä fiiliksiä...
Mieheni ja minun maailma mullistui viikko sitten keskiviikkona kello 9.35, kun pieni tyttömme syntyi Naistenklinikalla kiireellisen sektion päätteeksi. Käsittämätöntä, miten vahvasti onkaan voinut tuntea pienen suuren kolon sydämessä täyttyneen; kahdesta tuli kolme ja me olemme nyt perhe! Vaikka synnytys oli melkoinen maraton ja fyysisesti rankka, en vaihtaisi sitä mihinkään. Olen kuullut kliseet "tekisin kaiken uudestaan" [...]
