Terapian tarpeessa – oikeasti

Lokakuun 10. päivä vietetyn Maailman mielenterveyspäivän kunniaksi halusin kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta kokemuksesta; ajasta, jolloin olin terapian tarpeessa. Kokemus on muuttanut ja muokannut minua enemmän kuin mikään muu, enkä olisi minä ilman kaikkia kokemiani mielen haasteita. En voi sanoa ettenkö olisi koskaan hävennyt ongelmiani, mutta häpeästä on jo onneksi pitkän aikaa ja nykyään näen kaiken kokemani positiivisessa valossa! Tästä huolimatta mietin väkisinkin kirjoitanko aiheesta julkisesti, ja jos kirjoitan, mitä tämän postauksen julkaiseminen voi aiheuttaa. Vaikutuksia voi olla monia – negatiivisia ja positiivisia – mutta toivon tämän postauksen rohkaisevan edes yhtä ihmistä, joka miettii kannattaisiko hakea apua mihin tahansa mielenterveyden ongelmaan. Kyllä kannattaa. Tuhat kertaa kyllä. Sinä olet sen arvoinen!

Oli ilo nähdä, kuinka mielenterveyspäivänä monet julkisuuden henkilöt ja myös muutamat seuraamani bloggarit (Jenni Rotonen/Pupulandia & Irene Naakka/Mutsie) kertoivat omista kokemuksistaan eri medioissa. Luin ihastellen näitä blogipostauksia ja eri julkaisuja Instagramissa. Koin ne paitsi rohkeiksi myös erittäin tärkeiksi suuremman hyvän puolesta! Mitä enemmän mielenterveydestä (tai oikeastaan mielen terveydestä) puhutaan, sitä enemmän saamme muun muassa psykoterapiaa kohtaan koettua stigmaa purettua. Ehkä tulevaisuudessa yhä useampi uskaltautuu hakemaan apua, kun emme puhu mielenterveydestä negatiivisessa valossa vaan mielen (hyvä) terveys koetaan yhtenä hyvän elämän rakennuspalikoista. Miksi en siis kantaisi kortta kekoon näissä talkoissa ja kertoisi omista kokemuksistani rohkeasti kaikille teille?

Mistä kaikki alkoi

Olen onnekas! Olen saanut syntyä esikoisena perheeseen, jossa olen ollut kovasti odotettu ja jo ennen syntymääni hyvin rakastettu. Lapsuuteni ja nuoruuteni sain viettää turvallisessa ja huolehtivaisessa kodissa yhdessä pikkuveljeni kanssa. Olen saanut matkustaa ja nähdä maailmaa paljon vanhempieni työn ansiosta, ympärilläni on ollut läheisiä ystäviä ja ylipäätänsä kaikki on ollut hyvin – ja ironista kyllä, mutta siinä kai se pelkojen alku on ollutkin!

Koin jo pienenä lapsena hyvin vahvasti olevani onnekas ja onnellinen. Samalla opin kuitenkin jostain syystä pelkäämään kaiken sen menetystä. Elämän rajallisuus oli pienelle ihmiselle (ja on varmasti kaikille aikuisillekin) pelottavaa, enkä osannut käsitellä tai puhua asiaan liittyvistä pelottavista ajatuksistani kenellekään. Kaikki kulminoitui omaan terveyteeni, johon aloin kiinnittää huomiota liian tarkkaan. Sairauksien pelko ja ahdistuneisuus jatkui melko lievänä (tai ainakin hallinnassa) läpi lapsuuden ja nuoruuden. Kotoa pois muutettuani, noin 20-vuotiaana, korttipakka alkoi kuitenkin hajota, sillä en ollut osannut käsitellä näitä asioita ja kaikki pelot alkoivat viedä voimia yhä enemmän. Vuonna 2012 en enää pystynyt oikein selviytymään arjestani, sillä koin pitäväni yllä jonkinlaista yhden naisen show’ta, jossa olin ulospäin jotain muuta kuin mitä tunsin sisälläni. En jaksanut hoitaa opintojani ammattikorkeakoulussa, tehdä töitä, tai sen koommin edes sosialisoida. Olin siihen saakka ollut aina suorittaja ja sellainen tunnollinen ”kympin tyttö”; kun kalenteri oli täynnä, olin onnellinen! Mutta tuolloin siihen tuli muutos ja masennus ahdistuksen seuraajana alkoi ottamaan vallan. Silloin havahduin (perheeni ja ystävieni tuella), että nyt on korkea aika hakea apua – ja onneksi sitä sain!

Terapiassa

Itselle sopivan psykoterapeutin löytäminen on ensiarvoisen tärkeää, mikäli terapiasta aikoo hyötyä jotenkin. On ehdottoman tärkeää, että pystyy puhumaan suunsa ja mielensä puhtaaksi jokaisella tapaamiskerralla, tuntien että tulee kuulluksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö puhuminen itselle vaikeista asioista hirvittäisi, sillä se hirvittää ja tuntuu toisinaan kamalalta. Kaikkien epämukavuuksien kautta löytyy kuitenkin apu.

Itse löysin onnekseni ihanan terapeutin satojen mahdollisten Kelan tukemien psykoterapeuttien listasta. Hänen vastaanotollaan kävin pitkään kerran viikossa. Terapiassa alettiin heti alkuun purkaa kaikkia ajatuksiani ja uskomuksiani, joita olin kasannut mieleni päälle vuosia ja vuosia. Ymmärsin hyvin pian, että ahdistuneisuuteni ei ollut mikään ihme, vaan ihme oli se, että olin niin pitkään pystynyt suorittamaan elämää ilman, että juuri kukaan oli tiennyt synkistä peloistani.

Tällä hetkellä terapian aloituksesta on jo yli kuusi vuotta, ja vaikka en periaatteessa ole tarvinnut apua enää vuosiin, en ole missään vaiheessa halunnut lopettaa terapiassa käyntiä kokonaan. Onneksi ei ole tarvinnutkaan, vaan aktiivisten tapaamisten jälkeen käyntikertoja vain harvennettiin. Nyt viime vuosien varrella on ollut pitkiäkin taukoja käynneissä ja nykyään tapaan terapeuttiani tarvittaessa. Monestihan mielen ongelmat saattavat kärjistyä elämäntilanteiden muuttuessa (huom! myös positiivisissa muutoksissa), joten esimerkiksi nyt äitiyden aiheuttamien uusien kysymysten äärellä koen, että terapia voi ennaltaehkäistä monien huolien ja pelkojen muodostumista omassa mielessä turhan suuriksi. Terapian ei siis aina tarvitse olla akuutin ongelman hoitoa, vaan voi olla myös onnellisen elämän perustusten vahvistamista!

Ihanan terapeuttini vastaanotolla voin aina purkaa lämpimässä ilmapiirissä huolia, iloja ja erilaisia havaintoja, sekä pohtia miten ne vaikuttavat tunteisiini. Toki voin tehdä näin myös läheisteni kanssa, mutta terapiasuhteessa on hienoa se, että siellä ollessani en ole velvollinen miettimään miten sanani asettelen, tai voinko sanoa näin, vaan tarkoitus on puhua juuri niin kuin sydän sanoo. Parhaimmillaan terapiaistunnoista muodostuu turvallinen tila olla sinä kaikkine puolinesi, ja oppia ymmärtämään omia ajatus- ja toimintamalleja selvemmin. Tämä on ajan kuluessa tehnyt ainakin minusta paremman kumppanin, perheenjäsenen ja ystävän kaikissa muissa tilanteissa.

Mitä haluan tällä sanoa

Ulospäin mitkään omat ongelmani eivät ole näkyneet, ja todella moni on ollut yllättynyt kuullessaan, että minulla on ollut elämässäni ahdistusta ja masennusta, ja että näitä on hoidettu vuosia psykoterapeutin vastaanotolla. Olen kuullut ihmetteleviä kommentteja, että ethän sinä voi olla masentunut, kun olet aina noin iloinen tai ethän sinä voi olla masentunut, kun elämässäsi on kaikki hyvin (tästä podin itsekin huonoa omaatuntoa aikoinaan). Oi voi, tässä on juuri se syy miksi näistä asioista tulisi puhua enemmän ääneen. Toivonkin, että tämän luettuasi muistat, että vieressäsi istuva iloiselta vaikuttava ihminen voi olla yksin ollessaan todella ahdistunut tai masentunut. On liian helppoa arvioida toisen mielen hyvinvointia päältäpäin, joten muistetaan mielummin aina kysyä kuinka toinen oikeasti voi.

Olen saanut paljon apua ja olen siitä koko sydämestäni kiitollinen! Muista sinäkin hakea apua, jos yhtään siltä tuntuu.

Maailman mielenterveyspäivän 2018 sloganiin on hyvä lopettaa: Olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet.

❤ N

Apua ja tukea: Suomen Mielenterveysseuran nettisivut

Instagramissa eri ihmisten kokemuksia voi lukea muun muassa hashtag #kymppikymppi takaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.